Match Show

Oltiin puhuttu Nanon kasvattajan kanssa jo ennen Nanon kotiutumista, että käytäisiin oman kiinnostuksen mukaan näyttämässä koiraa hieman ja katsomassa miten koira pärjää. En ole ennen Nanoa ollut juurikaan kiinnostunut näyttelyistä ja mietin, että mitenköhän pääsisin kiinni tähän näyttelytouhuun. Tiesin, että on olemassa näyttelyitä, jotka eivät ole virallisia ja joissa voisi käydä vähän treenaamassa. Kun Nano oli saanut kaikki rokotukset aloin ottamaan selvää missä näitä näyttelyitä järjestettäisiin. Selvityksen jälkeen löysin Espoon Kilosta koirakoulun, joka järjestäisi Match Shown eli mätsärin ja ilmoittauduin mukaan.

Näyttelypäivä tuli ja jännitys oli hirmuinen. Mentiin ajoissa paikalle ja epäonneksemme huomasimme, että pennut arvostellaan viimeisinä. Touhukkaan pennun kanssa odottelu tilassa, jossa on kymmeniä muita koiria, ei ole helppoa. Onneksi löydettiin ihana samanikäinen kääpiöbullterrieri neito, jonka kanssa hieman rymyttiin. 

Kun päästiin vihdoin kehään, oli kakara jo ihan väsynyt, eikä oikein malttanut enää keskittyä. Olin varannut mukaani säkillisen nakkeja ja lihapullia, jotta saisin herran huomion edes hetkeksi. Vastoin kaikkia todennäköisyyksiä pärjättiin kuitenkin erittäin hyvin. Saatiin punainen nauha, ja sillä mentiin jatkoon! Loppujen lopuksi oltiin PUN-5 eli luokkamme viimeisiä, mutta saatiin sentään se punainen nauha ja älyttömän hieno ruusuke! Nano käyttäytyi kaiken kaikkiaan hyvin, mutta tuomari olisi toivonut vielä hieman enemmän keskittymistä koiralta - sanoi kyllä Nanon olevan lupaava nuori mies, kunhan vielä kasvaa vähän. 

Kaiken kaikkiaan suosittelen mätsäreitä kaikille, jotka miettivät näyttelyissä käymistä koiriensa kanssa. Näyttelyt ovat kalliita, eikä niihin kannata mennä ainoastaan harjoittelemaan, varsinkaan kun on olemassa näitä huimasti halvempia epävirallisia näyttelyitä, joissa edetään täysin samalla tavalla kuin virallisissa näyttelyissä.

"Virallinen" ruusukekuva. :)

Lunta ja kavereita

Talvipennun ottamisessa, ainakin meidän kohdalla, oli hieman haasteita. Ulkona oli kylmä, koira inhosi takkiaan ja pisu ei meinannut tulla millään kylmälle alustalle. Ulkona käytiin koko ajan ja poikaa opetettiin ulkona oloon. Jossain vaiheessa kävi selväksi, että Nano ei suostu liikkumaan senttiäkään ulkona, mikäli hänellä on takki päällä. Onneksi sattui suhteellisen leuto talvi, eikä paukkupakkasia ollut joka päivä, jolloin pystyimme pentua viemään muutamia minuutteja kerrallaan ilman takkia ulos. Tällä ratkesi koiran ulkonaliikkumisongelma! Pissaaminen alkoi sujua, ja pari isompaakin hätää onnistui ulos. Nanon kasvaessa pidensimme vähitellen ulkoiluaikaa - samalla kuin ilmatkin alkoivat lämmetä. 

Nyt kun ulkoilukin sujui jo suhteellisen hyvin, päätettiin lähteä päiväreissulle Koffin-puistoon tapaamaan ihanaa Coco-tyttöä. Nano n. 3,5kk näytti taas kerran rohkean luonteensa, eikä arastellut yhtään isompaa Cocoa. 

Onneksi Coco on vielä nuori neiti ja jaksoi pikkuherran iskuyrityksiä! :)

© Niko Aaltonen

© Niko Aaltonen

© Niko Aaltonen

© Niko Aaltonen

Uusien valjaiden ylpeä omistaja, eikä haittaa lumi enää yhtään. :)

Kun on pieni, ei aina jaksa

Pennuilla on taito nukahtaa juuri sinne, missä sillä hetkellä sattuu olemaankaan, kun alkaa väsyttää. Näin Nano nukahti 2,5kk vanhana:

Ja sitten 3kk vanhana:

On ne pennut vaan niin ihania kun ne nukkuu! ;) 

Pentu tuli taloon.

Viikot vierähtivät, joulu meni ja Dubaissakin käytiin. Pentua odoteltiin ja päivät tuntuivat pitkiltä. Molempia meitä jännitti ihan hirmuisesti - tähän sitä on tultu, koira tulee nyt oikeasti kotiin. Kaikkien pohdintojen, miettimisen ja tutkimisen jälkeen tuli hieman epätodellinen olo. Mietin myös, olenko sittenkään valmis koiraan, osaanko kasvattaa pentua, teenkö jotain väärin, tuntuuko koirasta pahalta erota emostaan. Ajatuksia pyöri pääni sisällä positiivisista negatiivisiin ja takaisin. Mietittiin myös, ollaanko me valmiita, ja onko meidän suhde valmis pieneen koiranpentuun, joka parhaimmassa tapauksessa taittaa matkaa meidän kanssa yhdessä yli kymmenen vuotta.

Kun Nano sitten haettiin kotiin, 19.1.2012 elämämme muuttui todellisesti, eikä paluuta enää ollut. Kaikki tuntui hienolta ja tuntui, että koira varasti meidän molempien sydämen. Noin 4 kg täyttä rakkautta (ja kakkaa ja pissaa) katsoi silmiin nappisilmillään - ei sitä voinut olla rakastamatta täydellä sydämellään.

Ensimmäinen ilta kotona sujui hienosti. Ulkona oli kylmä, joten pentu kannettiin sisään villatakkiin ja vilttiin käärittynä. Nano on aina ollut vahva ja rohkea luonne, joten hän päätti heti, että omistaa tämän asunnon. Ujoudesta ei ollut merkkiäkään, ja poika tutustui uusiin asioihin tarmolla. Ruoka maistui heti, ja Ikean pehmopallo sai kyytiä, niin hampailla, kuin...noh, koiramme on ollut pienestä pitäen vähän hormonihirmu, you know! ;)

Tajuttiin Nanon tullessa kotiin, että ostettiin pennulle ehkä hieman liian suuri peti:

...siitäkään huolimatta herra ei osunut petiin nukahtaessaan!

Seuraavana päivänä oli jo treenattu sänkyyn menemistä niin kovasti, että sinne mentiin oikein vahdilla. Ja kun pentu liikkuu vauhdilla, se myös väsyy vauhdilla, ja sitten käy näin:

Nahkamasukka.

Näin meillä sujui ensimmäiset hetket kotona!

Pennun odottelua

Seuraavien viikkojen ajan odotimme pentua saapuvaksi kotiin ja hankimme pennulle olennaisia tarvikkeita. Kuppia, kippoa, pantaa, hihnaa ja takkia. Sänkyä, kynsisaksia ja shampoota. Kasvattaja Marja oli meille kertonut, että pennun mukana tulee erittäin kattava pentupaketti, joten ruokaa ei tarvinnut erikseen ostaa. Kun ensi kerran menimme pentua kolmeviikkoisena kurkkimaan tiesimme, että ennen luovutusta ehtisimme mennä moikkaamaan vauvaa vain kerran ennen luovutusikää - meidän ja pennun väliin sattui Dubain matka. 

Pojasta oli kasvanut aika jässikkä:

 Tomera...

...sydäntensärkijä! :)

Housut maistui hyvälle.

Ja sitten söpösteltiin.

Ihana rakas Nano <3

Koirapohdintaa

Minulle oli selvää, että jossain vaiheessa perheeseemme muuttaa koiranpentu. Ajattelin, että koiranpentu hankitaan, kun elämä stabiloituu, opiskelut ovat ainakin toiselta meistä ohitse, säännölliset tulot helpottavat koiran ylläpitämistä, ja aikaa jää koiran kouluttamiseen ja leikittämiseen. Palloilimme Joakimin kanssa eri rotujen välillä, emmekä olleet varmoja minkälainen koira olisi juuri meille se oikea. 

 Aloitimme rotupohdinnan Rottweilerista, kunnes totesimme, että kokonsa puolesta se on talouteemme liian suuri koira. Periaatteemme oikean rodun etsinnässä oli kuitenkin se, että koiralla täytyy olla luonnetta, sen täytyy soveltua lapsiperheeseen ja kokonsa puolesta sitä täytyy voida kuljettaa mukana. Koiralla tuli olla myös huumorintajua ja vauhtiakin sai olla. Google sauhuten ja eri foorumeita selaten törmäsimme staffeihin. Totesimme, että rotumääritelmän mukaan staffi sopii juuri eikä melkein meidän kriteereihimme - keväällä 2011 alkoi pennun etsintä.

Olimme yhteyssä useisiin kasvattajiin, ja alunperin etsimme itsellemme punaista pentua. Sillä hetkellä, kun pennunhankintamme oli ajankohtaista, punaisia pentueita ei juuri ollut tulossa, ja jouduimme pohtimaan muita värivaihtoehtoja. Muutamien kommervenkkien, ja useiden kuukausien etsintöjen jälkeen, löysimme vihdoin pentueen, joka vastasi odotuksiamme - mikä parasta Helsingistä. Kävimme tutustumassa pentuihin ja ennen kaikkea kasvattajaan, ja tapaamisesta jäi hyvin lämmin ja hyvä fiilis. Pentujen emä valloitti meidät luonteellaan ja pennuthan toki olivat aivan hurmaavia. 

Tästä alkoi meidän tarina!

Brave Dragon's Apache "Nano"

s. 25.11.2011

© Marja Kurikka