Pentu tuli taloon.

Viikot vierähtivät, joulu meni ja Dubaissakin käytiin. Pentua odoteltiin ja päivät tuntuivat pitkiltä. Molempia meitä jännitti ihan hirmuisesti - tähän sitä on tultu, koira tulee nyt oikeasti kotiin. Kaikkien pohdintojen, miettimisen ja tutkimisen jälkeen tuli hieman epätodellinen olo. Mietin myös, olenko sittenkään valmis koiraan, osaanko kasvattaa pentua, teenkö jotain väärin, tuntuuko koirasta pahalta erota emostaan. Ajatuksia pyöri pääni sisällä positiivisista negatiivisiin ja takaisin. Mietittiin myös, ollaanko me valmiita, ja onko meidän suhde valmis pieneen koiranpentuun, joka parhaimmassa tapauksessa taittaa matkaa meidän kanssa yhdessä yli kymmenen vuotta.

Kun Nano sitten haettiin kotiin, 19.1.2012 elämämme muuttui todellisesti, eikä paluuta enää ollut. Kaikki tuntui hienolta ja tuntui, että koira varasti meidän molempien sydämen. Noin 4 kg täyttä rakkautta (ja kakkaa ja pissaa) katsoi silmiin nappisilmillään - ei sitä voinut olla rakastamatta täydellä sydämellään.

Ensimmäinen ilta kotona sujui hienosti. Ulkona oli kylmä, joten pentu kannettiin sisään villatakkiin ja vilttiin käärittynä. Nano on aina ollut vahva ja rohkea luonne, joten hän päätti heti, että omistaa tämän asunnon. Ujoudesta ei ollut merkkiäkään, ja poika tutustui uusiin asioihin tarmolla. Ruoka maistui heti, ja Ikean pehmopallo sai kyytiä, niin hampailla, kuin...noh, koiramme on ollut pienestä pitäen vähän hormonihirmu, you know! ;)

Tajuttiin Nanon tullessa kotiin, että ostettiin pennulle ehkä hieman liian suuri peti:

...siitäkään huolimatta herra ei osunut petiin nukahtaessaan!

Seuraavana päivänä oli jo treenattu sänkyyn menemistä niin kovasti, että sinne mentiin oikein vahdilla. Ja kun pentu liikkuu vauhdilla, se myös väsyy vauhdilla, ja sitten käy näin:

Nahkamasukka.

Näin meillä sujui ensimmäiset hetket kotona!